Utopiasta todellisuudeksi – haastattelussa pitkän linjan graffitiammattilainen Acton

Suhtautuminen graffitiin on selkeästi muuttunut vihatun Stop töhryille -hankkeen päättymisen jälkeen. Yksi konkreettinen osoitus siitä on espoolaisen Actonin mahdollisuus toimia kokoaikaisena graffitiammattilaisena.

Ei sääntöjä, ainoastaan mahdollisuuksia. Näin uskoo 42-vuotias espoolainen graffitiammattilainen Acton, jonka mukaan New Yorkin kaduilta alkunsa saanut taidemuoto sopii monipuolisuutensa ansiosta lähes minne tahansa.

Alkukipinän graffitiin pitkän linjan tekijä sai vuonna 1985 ostaessaan Twisted Sisterin Come Out and Play -vinyylin, jonka takakannessa komeilivat newyorkilaiset tilaustyögraffitit. Niiden jäljitelmiä ja variaatioita alkoi nopeasti ilmaantua yhä enemmän ja enemmän espoolaispojan kouluvihkoihin.

– Vasta 80-luvun loppupuolta kohden uskalsin itse kokeilla spraypurkkia, tulevan crewikaverin Roskin vanavedessä. Siinä vaiheessa Espoo oli jo täynnä ”isompien poikien” tekemisiä, joista oli helppo ottaa mallia kun omaa tyyliä ei vielä ollut, Acton kertaa.

Sittemmin graffititaiteilija on noussut yhdeksi suomalaisen graffitin keskeisimmistä nimistä. Omaa kädenjälkeään Acton luonnehtii ytimekkäästi 1980-luvun puolivälin NYC-tyylin ja skandinaavisen 1990-luvun tyylin yhdistelmäksi.

– Onhan mulla paljon vaikutteita myös Saksan vanhemmasta, mutta myös tämän päivän tyyleistä. Jos yhtään tuntee sellaisten gurujen teoksia kuin Seen (USA), Bates ja Rens (Tanska), Can2 (Saksa), VIM (Ruotsi), niin ei pitäisi olla liian vaikeaa nähdä viitteitä ja vaikutteita näistä koulukunnista mun piisseissä. Sellaista teknisesti toteutettua mutta suhteellisen iisiä, luettavaa ja tunnistettavaa tyyliä. Jotain pikkusälää on aina kirjainten ympärillä, mutta varsinainen kirjainten perusmuoto on mulla aina luettavissa. Vähän niinkuin grafun AC/DC, Acton kuvailee.

Acton Meeting of Styles -tapahtumassa Wiesbadenissa Saksassa. Kuva: Jouni Väänänen

Vanhan koulukunnan peinttaaja on päässyt seuraamaan kotimaisen graffitikulttuurin kasvua lähes alusta asti. Ihmisten suhtautuminen taidemuotoon on vuosien saatossa vaihdellut paljonkin, mutta Actonin mielestä isoimman muutoksen takana oli ehdottomasti surullisenkuuluisa Stop töhryille -projekti. Vuonna 1998 alkaneen ja kymmenen vuotta kestäneen hankkeen aikana Helsingin kaupunki ylläpiti graffitin vastaista nollatoleranssilinjaa ja syyti rahaa yksityiselle FPS-vartiointifirmalle.

– Se teki niin täydellisen täysstopin graffititaiteen kehittymiselle kymmeneksi vuodeksi sekä onnistui mustamaalaamaan kaikki alan harrastajat niin hyvin, että edelleen joutuu korjaamaan yleisiä harhakäsityksiä graffitista. Kyseinen paskaproggis myös varmisti, että pari potentiaalista sukupolvea innokkaita, nuoria ja innovatiivisia graffitimaalareita jäi kokonaan välistä. Kun nollatoleranssi loppui, oli muu Eurooppa mennyt meistä teknisessä osaamisessa heittämällä ohi. Alan kehitys kotimaassa jäi samojen, osin traumatisoituneiden tekijöiden harteille, jotka hommaa väänsivät ennen nollatoleranssia. Onhan siinä ehkä jotain surullistakin, että alan näkyvimmät tekijät ovat osin tällaisia kaltaisiani, katkeroituneita nelikymppisiä käppäukkoja, Acton pohtii.

”Katkeroituneen käppäukon” kädenjälkeä Östersundomissa Helsingissä.

Kotimainen graffitikulttuuri on kuitenkin päässyt pikkuhiljaa eteenpäin siitä mihin se 1990-luvulla jäi. Harrastusmahdollisuuksia on monipuolisesti tarjolla isommissa kaupungeissa, ja etenkin Helsingissä nuorisotoimi on ottanut lupaseinien ja talkoohenkisten maalaustapahtumien järjestäjänä aktiivisen roolin.

Harrastelijoille nykytilanne todennäköisesti riittää, mutta kaksi graffitille kokonaisvaltaisesti omistautunutta ryhmää on edelleen jollakin tapaa tuuliajolla. Toinen näistä tekee ainoastaan laittomia töitä ja toimii yhteiskunnan rajojen ulkopuolella, minkä seurauksena ryhmän edustajia ajetaan marginaaliin. Heidän osaltaan Stop Töhryille -projektin päättyminen ei näy oikeastaan missään, sillä ratapihoilla ja ratojen varsilla käydään edelleen samanlaista sissisotaa kuin aiemmin. Toiseksi ryhmäksi Acton määrittelee maalarit, jotka pyrkivät tekemään graffitia ammatikseen. Hän laskee myös itsensä kyseiseen ryhmään.

– Vähitellen ollaan onneksi päästy edes siihen pisteeseen, että käsite ”graffititaiteilija” ei ole enää utopistinen vitsi, vaan ihan todellisuutta ja vakavasti varteenotettava ammattinimike. Taideasemaksi vakiintuminen tai itse asiassa edes graffitin taideasemaksi pääsy kotimaassa on edellyttänyt sitä, että taidekenttä on sen sinne hyväksynyt. Eli taidemuseot, galleriat, taiteilijajärjestöt ja näissä toimivat henkilöt. Tässä suurinta pohjatyötä lienee tehnyt Make Your Mark -galleria Helsingissä, joka oli ensimmäinen kotimainen graffititaiteeseen keskittynyt galleria. Make Your Mark on vetänyt hyvin aktiivista roolia graffititaiteen edistämisessä perustamisestaan lähtien, Acton kiittelee.

Jaakkolan koulun seinä Keravalla on saanut uutta väriä pintaan. Actonin mukaan kunnat ja kaupungit ovat alkaneet hiljalleen hyväksyä sen, että graffitia voi ja pitääkin kohdella taiteena muiden taiteenlajien kanssa. Kuva: Jouni Väänänen

Tärkeässä osassa ovat olleet myös Vantaan ARTSI ja Keravan taidemuseo Sinkka, joiden panos taidekentälle on erittäin konkreettinen. Esimerkiksi jälkimmäisessä järjestettiin ensimmäinen yksinomaan graffitille omistettu näyttely kotimaisessa taidemuseossa.

– Täytyy toki muistaa, että Helsingin taidemuseot ovat kelpuuttaneet graffititaidetta omiinkin ohjelmistoihinsa tässä lähivuosien aikana – vaikkakin huomattavasti varovaisemmin kuin Vantaan ja Keravan toimijat. Graffititaiteen ja -taiteilijoiden aseman kehityksen kannalta tilanne alkaa siis hiljalleen näyttämään lupaavalta, Acton toteaa.

Selkeitä ongelmakohtia on kuitenkin edelleen olemassa. Töitä olisi kyllä tarjolla niin paljon kuin jaksaisi tehdä, mutta ainoastaan jos niitä tekee käytännössä ilmaiseksi.

– Harvassa on tahot, jotka edelleenkään ovat valmiita maksamaan edes säädyllistä korvausta tehdystä työstä. Eikä tilannetta helpota kun sopassa on mukana tällainen ”duunariaktiivi”, joka pyrkii tuomaan näitä ”palkanmaksun ongelmakohtia” julkisen keskustelun alle. Eli ei tällä puritaanisella kirjaingraffitilla vieläkään elätä itseään. Katutaidetta ja vähän sellaista sielutonta kaupunkikuvitustahan tuntuu tuuppaavaan tällä hetkellä joka tuutista, ja niiden tekemisistä tunnutaan olevan halukkaitakin maksamaan. En valitettavasti koe, että katutaiteen kaupallistumisesta on vielä ollut sen suurempaa hyötyä graffititaiteelle. Ehkä jopa päinvastoin, eli katutaide rullaa niin voimakkaalla rintamalla eteenpäin että graffititaide on jo jäänyt sen jalkoihin.

Actonin töitä oli mukana Suomen ensimmäisessä sataprosenttisesti graffitiin keskittyneessä museonäyttelyssä.

Vaikka työsarkaa graffititaiteilijoiden aseman parantamisessa riittää yhä, on aiheellista pitää mielessä viimeaikaiset edistysaskeleet. Espoolaiseen HellRaisers Crew -ryhmään kuuluva graffitimaalari on saanut itsekin kuluvan vuoden aikana töitään esille kahteen museonäyttelyyn. Lisäksi niitä on nähty Art Fair 2017 -taidemessuilla Kaapelitehtaalla ja Art Attack -näyttelyssä Espoon kulttuurikeskuksessa.

Tällä hetkellä Actonin teoksia on esillä helsinkiläisessä Geezers-liikkeessä. Mutta mikä on Graveyard Classics -nimeä kantavan näyttelyn punainen lanka?

Graveyard Classics on death metal -yhtye Six Feet Underin cover-levyjen trilogia. Eli yhtye uudelleensoittaa itselleen tärkeitä rock-klassikoita omalla tunnistettavalla tyylillään. Näyttelyssäni idea on melko lailla sama, toki visuaalisista lähtökohdista. Yhtenä aamuna kahvia juodessa selailin jotain randomia Aku Ankka -sarjista ja spottasin sieltä ikivanhan version Mustasta Pekasta, tai enkuksi Peg Leg Petestä. Tasan sillä hetkellä näyttelyn teema ja nimi ”löysivät” toisensa. Onhan tuossa taustalla myös se, että aika vähän – ainakaan omasta mielestäni – piirrän tai maalaan kaikenmaailman akuankkoja ja mikkihiiriä. En ole oikein kokenut niitä omakseni, mutta nyt sain hyvän syyn kokeilla niitäkin. Nälkä kasvoi syödessä ja aika pian huomasinkin maalaavani itselleni paljon läheisemmäksi kokemiani hahmoja kuten Judge Dredd tai Batman. Mutta toteutustapa eli niukat värit, samat välineet ja saman kokoiset taulut pitänevät näyttelyn konseptin ”kasassa”, Acton kiteyttää.

Kaikki Graveyard Classics -näyttelyt teokset ovat myynnissä. Kuva: Saija Salonen

Keskeneräisistä tai suunnitteluvaiheessa olevista lähitulevaisuuden projekteistaan graffitaiteilija ei halua ennakkoon hirveästi huudella, mutta ainakin yksi konkreettinen projekti on kohta tapetilla. Keravan taidemuseo Sinkassa ollut Rakkaudesta vapauteen -näyttely jatkaa nimittäin alkuvuodesta Oulun taidemuseoon.

– Näyttää siltä, että kaikki Keravalla esillä olleet maalaukseni ovat mukana myös Oulussa. Propsit Väänäsen Jounille (a.k.a. Psyke, toim. huom.), joka on kyseisen näyttelyn kuraattori. Jäbä on vääntänyt ton näyttelyn tiimoilta aivan käsittämättömän kovaa duunia. Puhumattakaan graffititaiteen edistämisestä ihan noin niinkuin yleiselläkin tasolla, Acton päättää.

Actonin Graveyard Classics -näyttely on esillä Geezers the Shopin Art Cornerissa marraskuun loppuun asti. Tapahtuma löytyy Facebookista täältä. Lisätietoa Actonista ja hänen töistään löydät graffititaiteilijan omalta nettisaitilta.