Onko vanhoille sijaa räppipelissä?

Disclaimer: Alla oleva teksti on kelohongan ikäisen räppikäen mietelmiä, joten suhtaudu tekstiin sen vaatimalla huumorilla/vakavuudella. Innoituksen tähän kolumniin sain sekä viimeaikaisesta keskustelusta koskien räpin tilaa että Cheekin elämäkerrasta Musta lammas.

Tutustuin räppiin joskus vuonna 1987 tai 1988, kun eräs silloinen ystäväni tutustutti minut Public Enemyn Yo! Bum Rush The Show -levyyn ja N.W.A.:n Straight Outta Compton -debyyttiin. Se oli menoa sen jälkeen. Olin tuolloin esiteini-ikäinen finninaama, jota kajareista soinut rytmi ja tulenpalava sylkeminen vei kuin pässiä narussa.

Se oli menoa se. Game over. Olen kotoisin Oulusta, jossa räppitarjonta oli vähintäänkin minimaalinen. Uusimmat biisit nauhoitettiin c-kasetille suoraan MTV:n Yo! MTV Raps -ohjelmasta. Kappaleet tallentuivat monolaatuisena, mutta ei mitään väliä, kunhan räppi raikasi Sony Walkmaneissani. Tribe Called QuestDe La SoulIce CubeParisPete Rock & CL SmoothX-ClanCypress HillBeastie Boys. Artistilla ollut mitään väliä, kunhan se oli räppiä, saatana.

Kriss Krossin tullessa kuvioihin, käänsin jopa farkkuni väärinpäin, kuten muotiin kuului. Nyt moinen naurattaa, mutta silloin sitä oli niin räppipäissään, että se tuntui normilta. Uskon, että en ole edes kovinkaan väärässä, jos väitän, että olin ainoita räppipäitä Oulun kokoisessa kaupungissa, jossa metallin ja rockin fanittaminen oli normi. Olin outolintu, mutta mitä väliä, kunhan sain fiilistellä aitoa räppiä.

Suomiräppi oli tuohon aikaan pelkkää vitsailua. Bat & RyydPääkkösetNikke T ja muut vastaavat vitsiprojektit valtasivat musiikkilistoja, mutta ammattimainen ote puuttui. Enemmän moinen tuntui siltä, että vakavasti otettava suomiräpin tekeminen oli unelma, joka ei toteudu koskaan täällä perähikiällä. Tänään kuunnellessani Nikke Ankaran Aivotonta Räpätiräpää pt. 4:ää olin onnellinen, että olin niin väärässä.

Viime vuosien aikana tapahtuneen huiman nousun aikana räppigameen on tullut mukaan myös uuden sukupolven tekijöitä, jotka eivät kaikki ole tällaisen vanhan parran mieleen. Tämä ajatus nosti taas päätään, kun katsoin YouTubesta stand up -koomikko Aries Spearsin haastattelua. Tiedättehän, se koomikko, joka imitoi mm. DMX:ääJay-Z:tä ja Biggietä. Spearsilta kysyttiin, mitä mieltä hän on Lil Yachtyn lausunnosta, jossa hän totesi, ettei tiedä mitään Biggiestä tai Tupacista. Tai heidän biiseistään.

Spearsin mukaan ajatus on pöyristyttävä ja miltei jumalanpilkkaan verrattavissa oleva rikos. ”Miten voit tehdä räppiä tai musiikkia ylipäätään, jos et tiedä sen historiaa?” Spears kysyi. Ja kysymys on ihan aiheellinen. Mutta… Olemmeko tässä genressä liian jämähtäneitä menneisyyteen? Käydäänkö rokkipiireissä samankaltaista keskustelua? Tai EDM-piireissä? Tai poppareiden/metalliväen kesken? Totta kai menneisyyden pioneereille pitää vetää kättä lippaan ja kunnioittaa vanhempiaan, mutta ajat muuttuvat.

Kuten taannoin haastattelemani Spekti totesi osuvasti, että ainahan räppi on ollut sitä, että nuoremmat haastavat vanhempia tekijöitä ja toteavat, että meidän musa on parempaa kuin teidän. ”Mä olen parempi kuin sä!” Ja sitähän räppi on aina ollut: toisen haastamista. Junnut on tulevaisuus, Mikael Gabriel räppää Koko kesä -versessään. Ja tähän on meidän vanhempien tottuminen. Onneksi meillä on käkijengillä on Ready To Die siellä Spotifyssä parin painalluksen takana, jos nuorempien musiikki ei innosta.

Petri Nygårdin mukaan ”kaikkea pitää olla”, ja se pätee myös räppiin. Allekirjoittaneen ajatusmaailman mukaan jokaisen tekijän, alasta riippumatta, pitää tutustua historiaan ja sen tekijöihin, sillä opiskelu antaa laajemman ja vankemman pohjan omaan tekemiseen, mutta se ei sulje pois sen oman jutun tekemistä. Läksyjen tekeminen antaa aseita peliin, jossa heikoille ei ole sijaa. Teit sitten autotuneretardiräppiä tai tiedostavaa ”puunhalaajaräppiä”. Tämä ei ole nollasummapeliä. Yksi tukee toista.

Teemu ”Pastori” Potapoff
Päätoimittaja, FUM.FI