Miesten kesken

Lopputulos on poikarakkautta ja kukkotappeluita, kun miestoimittajat kirjoittavat miesräppäreistä oletusarvoisesti miespuolisille lukijoilleen.

Cheekin ja Elastisen eli Profeettojen eilen julkaistu biisi Yhtäccii herätti Mayday mä en nää estoja neideilt / taas ihan yhtäkkii kääntyy lesboja streiteiks -lainillaan pidempään uinuneen keskustelun seksismistä suomiräpissä. Rumban kriitikkoraati lyttäsi biisin yksimielisesti, ja pitkän linjan musiikkitoimittaja Jean Ramsay epäili kappaleen olevan kaksikon keskinäinen kaapistatulo. Ramsayn tulkinta oli sinänsä virkistävä näkökulma jälleen yhteen naista esineellistävään lyriikkaan. Vai oliko?

Nyt-liite teki Yhtäcciin innoittamana jutun seksismistä suomiräpissä ja haastatteli siihen Turun yliopiston tutkijaa, tohtorikoulutettava Inka Rantakalliota, jonka gradu ja tuleva väitöskirja käsittelevät hip hop -lyriikkaa. Bassoradion Rap Scholar -ohjelmaa juontava Rantakallio uskoo syyn sitkeässä istuvaan seksismiin löytyvän kappaleiden sisällöllisestä köyhyydestä, mikä varmasti pitää bailuräppiosastolla paikkansa.

Mainstream-muusikot kuitenkin tekevät sellaista musiikkia, jota uskovat massan haluavan kuulla. Kun yksi menestyy bailu-anthemilla, toinen tekee samanlaisen perässä. Kun isot pojat opettavat, että näin niistä mimmeistä puhutaan ja näin niille isketään kulli kurkkuun, miten kuvion voi olettaa jatkuvan?

Olen kysynyt usealta räppäriltä viimeisen puolen vuoden aikana, miksi he ylläpitävät lyriikoissaan pinttynyttä, seksististä naiskuvaa. Kukaan ei ole antanut siihen kovin hyvää vastausta. Eräs haastattelemani nuori räppäri ei esimerkiksi edes ymmärtänyt kysymystäni, vaan luuli minun tiedustelevan pitääkö hän naisista.

 

Yksi syy siihen, että naisten esineellistäminen ja lesbojen eheyttäminen ovat saaneet kasvaa ja kukoistaa räppilyriikassa, löytyykin meistä toimittajista. Meidän pitäisi tarkastella paitsi musiikkia myös sen sanomaa kriittisesti ja kysyä ”mitä äijä?”:n sijaan aina tarpeen tullen: mitä helvettiä nyt taas?

Koska journalistisesta tekstistä ei juurikaan olla valmiita maksamaan, toimitukset sinnittelevät pienimmällä mahdollisella miehityksellä. Käytin sanaa ”miehityksellä” tässä kontekstissa tarkoituksella, sillä vaikka toimittajista yleisesti löytyy runsaasti naisia, ovat musiikkitoimitukset äärimmäisen miesvaltaisia. Esimerkiksi FUMin koko organisaatiossa olen itse ainoa nainen, ja niin ikään Pop Mediaan kuuluvien Rumban ja Soundin nettisivuille juttuja julkaisee – tadaa – nolla naista.

En tarkoita sanoa, etteikö moni miestoimittajakin osaisi ottaa naisiin kohdistuvaa seksismiä ja esineellistämistä huomioon, mutta vähän tarkoitan kuitenkin. Hyvä esimerkki siitä on juuri alkukappaleessa mainittu Rumban sinänsä verbaalisesti nokkela kritiikki, jossa naisen esineellistäminenkin saadaan käännettyä miesten väliseksi sekstailuksi.