Artisti, anna roson näkyä

Moni artisti haluaa jutun aiheeksi, muttei anna siihen mitään aihetta. 

Tulin FUMille täysin eri alakulttuurin ja toisenlaisten medioiden parista. Viimeisen puoli vuotta olen yrittänyt opetella urbaanin musiikin kenttää – sen historiaa, lainalaisuuksia ja keskeisiä henkilöitä. Jo ennen nykyistä pestiäni ja varsinkin sen aikana olen haastatellut kymmeniä ja taas kymmeniä artisteja ja muusikoita, joista valitettavasti paljon harvalukuisempaa joukkoa olen jäänyt seuraamaan pidempiaikaisesti. Minun työni on ottaa artisteista selvää ja kiinnostua heistä ainakin jutun verran, mutta yleisöllä ei ole tätäkään vähää velvollisuutta musiikintekijää kohtaan.

En tiedä, onko sosiaalinen ja/tai skuuppihakuinen media opettanut artistit ylivarovaisiksi vai levy-yhtiöt valmentaneet suojattinsa liian huolellisesti, mutta tässä fakta: ulkoa opetellut latteudet eivät kiinnosta ketään.

Moni artisti haluaa jutun aiheeksi, muttei anna siihen mitään aihetta. Jos joltain sattuukin haastattelussa lipsahtamaan mielipide, heikkous tai edes kirosana, toimittajan perään tulee pyyntö poistaa se jutusta. Jos artisti ei tee tätä itse, sen tekee viimeistään hänen managerinsa. Median ei tietenkään ole pakko totella, mutta harvoin asia on vänkäämiseen kuluvan ajan arvoinen. Lopputuloksena on geneerinen juttu, jonka ääreen ei ainakaan palata, jos se nyt ylipäätään luetaan loppuun.

Moni musiikkia tekevä sanoo haluavansa tehdä samaistuttavaa musiikkia, mutta kannattaa miettiä, mihin ihmisenä itse samaistuu. Kuulija ei samaistu ”samaistuttavuuteen” vaan inhimillisyyteen. Yleisö ei halua muovikäärettä vaan sisällön. Virheet, mokat, hauskat sattumukset, tragediat, negatiivisetkin fiilikset, pöljät möläytykset, mielipiteet, menneisyyden tahrat, paheet, intohimot – nämä asiat kiinnostavat artistissa, kuten ne kiinnostavat sinua itseäsikin muissa ihmisissä.

Suurimmat tähdet ovat päätyneet idoleiksi olemalla joko uranuurtajia omassa lajissaan ja/tai julkisesti epätäydellisiä. Miettikää vaikka Madonnaa, Snoop Doggia, Hanoi Rocksia, IrwiniäOl’ Dirty Bastardia, Eminemiä, Amy Winehousea, Kurt Cobainia – genrestä riippumatta legendoiksi tulleita yhdistää se, että he ovat antaneet virheidensä ja mielipiteidensä näkyä. En tarkoita tässä nyt sitä, että kenenkään kannattaisi kiinnostavaksi tulemisen toivossa ruveta narkkaamaan, vaan sitä, että omaa persoonaa ja mieltymyksiä ei kannata kaikin keinoin piilottaa. Monet tähdet nousevat suuren kansan suosikeiksi vasta paljastettuaan omat epävarmuutensa ja pelkonsa – tähänhän esimerkiksi Vain Elämää:nkin suosio pitkälti perustuu.

Spotify-striimaukset määrittävät ehkä mainstream-artistin arvon tässä hetkessä, mutta vain erottuvat jäävät elämään musiikkitaivaalle. Varsinkin, kun iso osa valtavirtamusiikista on täydelliseksi tuotettua, ei artistille jää muuta erottumiskeinoa kuin oma persoona. Älkää siis väkisin piilottako sitä, jos haluatte esille. Ja levy-yhtiöt: älkää vaatiko sitä artisteiltanne. Me kaikki tiedämme, että myös muusikot ovat ihmisiä. Se on meille ihan ok. Itse asiassa se on meistä todella huojentavaa.