Yksinäinen kukko räppitunkion huipulla

Cheekin elämäkerta on pikkukaupungin junttien keskinäistä kähinää, ainaista ulkopuolisuutta ja vertaansa vailla olevaa menestyksennälkää, kirjoittaa Hanna Räty.

 

Mikko Aaltosen kirjoittama JHT – Musta lammas ei ole pelkkä fanikirja, vaan ihan oikea täyspitkä elämäkerta. Teos käy millintarkasti läpi Suomen eittämättä suosituimmaksi ja tunnetuimmaksi nousseen räppärin Cheekin eli Jare Tiihosen tähänastisen uran.

Ensimmäisestä open mic -kokeilustaan asti Tiihonen on asettanut itselleen kontekstissaan suuruudenhulluja tavoitteita ja saavuttanut ne systemaattisesti. Aaltonen käy läpi jokaisen näistä etapeista ja perkaa huolellisesti koko Cheekin tuotannon. Samalla teos tulee käyneeksi läpi, joskin toki pintapuolisesti, räpin historiaa sekä musiikkibisneksen lainalaisuuksia. Ainakin alueita ennestään tuntemattomalle Musta lammas on siis myös hyvä perustietopaketti.

Viihdyttäjä ja miesvoima sen takana

Itselleni lukijana kiehtovinta oli tajuta, kuinka syvällä hiphopin perinteissä ja maailmassa Cheek todella on. Artisti itse mieltää olevansa popahtavalla tuotannollaan enemmän hiphopin alkulähteillä kuin moni tämän päivän tiedostava vasemmistolaisräppäri. Tiihonen puhuu muutamaankin otteeseen skenen syntyperästä – 70-luvun bronxilaisista blockpartyista ja niissä soittaneiden dj:den tarkoituksesta viihdyttää ja tanssittaa ihmisiä. Cheek on tuotannossaan myös sitkeästi toteuttanut hiphopin perinteistä rakennekaavaa vanhan lainaamisesta ja kierrättämisestä uudenlaiseksi musiikiksi.

Lisäksi kirjan ansioksi on luettava, ettei se kasaa kaikkea kunniaa Cheekin suosiosta räppärin itsensä harteille, vaan esittelee juurta jaksaen nimet ilmiön takana aina artistin alkutaipaleelta lähtien. Kuvaa Tiihosesta diivailevana ökyilijänä tämä varmasti auttaa hälventämään, mutta peruslukijalle ja alan hahmoja tuntemattomalle loputon kuka kukin on -litania saattaa käydä tylsäksi. Cheek on kuitenkin kasvanut sellaisiin mittoihin, että kirjaa tullaan lukemaan laajalti myös – ja ehkä varsinkin – räppiporukan ulkopuolella. Siksi toisaalta tuntuukin hyvältä, ettei sitä ole kirjoitettu vain valtavirtayleisöä kosiskelemaan. Elämäkerta tuo esiin myös kiinnostavan seikan rap-kentän kahtiajakautumisesta jenkkihenkiseen, kaupalliseen tirehtööriräppiin ja taiteelliseen, kantaaottavaan puunhalaajaräppiin. Tällaiset ryhmittymät ovat alakulttuureissa tavallisia, mutta usein valtavirta ei niitä tiedosta. Ja biiffithän aina kiinnostavat!

Väkisin väännettyä dramatiikkaa?

Jos vanhoille jengikavereille ja musiikkialan ammattilaisille annetaankin arvoa, tuntuu Tiihosen naiskuva olevan vähintäänkin kyseenalainen. Kirjan alkupuoliskolla artisti sanoo oppineensa kantapään kautta, että äiti on ainoa nainen, johon voi luottaa. Silti tarinan edetessä esitellään vain kaksi pitkää seurustelusuhdetta, joista kumpikaan ei näytä päättyvän mihinkään suureen petokseen. Myös artistin pitkäaikaista luottomanageria Carlaa kohtaan lausunto tuntuu aika brutaalilta.

Etukäteen näyttävästi uutisoitu paljastus Tiihosen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tuodaan kirjassa lopulta esiin lähinnä kuriositeettina – sen vaikutusta Tiihosen uraan ei esimerkiksi juuri käsitellä. Tulee väistämättä sellainen olo, että mukaan on nyt väkisin täytynyt saada joku odottamaton koukku. Siinä, missä Cheekin biisien anatomiaa käydään läpi pieteetillä, se, miltä Tiihosesta tuntuu mielialavaihteluiden keskellä ja miten ne ovat vaikuttaneet hänen uraansa tai läheisiinsä, on kuitattu melko ylimalkaisesti. Tietysti sellaisten tuntemusten sanallistaminen onkin konkreettista biisintekoprosessia hankalampaa, mutta olisin kaivannut kirjoittajalta enemmän kunnianhimoa myös vaikeampaan aiheeseen.

Rahasta, vallasta ja lukuisista säännöistä

Tiihosen katkeruus mediaa kohtaan paistaa läpi kirjan. Se ei ole suurikaan ihme, kun miettii kuinka kauan meillä median edustajilla kesti ottaa Cheek tosissaan. Räppäri tasapainoilee palautteen vastaanottamisessa soturimaisen tyyneyden ja äkkipikaisuutensa välillä, joista jälkimmäinen tuntuu lukijalle pelkästään inhimilliseltä. Harva on joutunut ottamaan vastaan sellaista määrää lokaa kuin Cheek. Silti Kauko Röyhkän dissaava Facebook-päivitys tuntuu iskulta palleihin. Tiihonen pohdiskelee ilmiön liittyvän artistiuteen – kollegoilta saatu loukkaus on kirjoittamattoman lojaliteetin rikkomista. Juuri Tiihosen sääntöuskovaisuudesta tuleekin yksi kirjan kiinnostavimmista elementeistä.

Tiihosen elämäkerta on pitkälti pikkukaupungin kostonhimoisesta kukkoilusta kimmonnutta vallan tavoittelua ja sen asteittaista saavuttamista. Cheekin  maailmassa raha näyttelee suurta roolia, mutta hänen omien sanojensa mukaan se ei kuitenkaan määritä hänen ratkaisujaan. Silti elämässä onnistumisen mittarina toimii aina uudempi ja kalliimpi auto. Toisaalta Tiihonen vetoaa tässäkin räpin historiaan – mustiin miehiin, jotka toivoivat sorretulle väestölleen parempaa tulevaisuutta ja räppäsivät siksi rikkauksista, jotka aikoivat saavuttaa. Tiihonen ihmettelee, miksei valkoinen mies saisi räpätä samoista asioista, vaikka selvästi tiedostaa taustalla alun perin olleen syrjinnän ja perityn köyhyyden. Tällaisten lausuntojen takia on ehkä hyvä, että Cheek niin sitkeästi välttelee olemasta yhteiskunnallinen. Hänen vilpittömyyttään rikastumistavoitteissaan on kuitenkin arvostettava – toisin kuin moni muu, Cheek ei ole peitellyt hinkuaan kaupalliseen menestykseen.

Todeksi käyneet fantasiat

JHT – Musta lammas ja vuotta aikaisemmin julkaistu Alpha Omega -levy sulkevat yhdessä Cheekin elinkaaren ja palauttavat Jare Tiihosen jälleen Jare Tiihoseksi. Viimeistä Cheek-levyään artisti matkusti tekemään Los Angelesiin asti, mistä vuokrasi naurettavan hintaisen talon studiotyöskentelyään varten. Tämän hän itsekin myöntää olleen nuoruusvuosien lapsellisten räppifantasioiden toteuttamista – mutta kuka muu muka voi sanoa eläneensä kaikki fantasiansa todeksi?