Räppi elää riidasta

Jenkeistä omaksuttu yliampumisen kulttuuri sopii Suomen yleensä pidättyväiseen ilmapiiriin yhä luontevammin. Tätä istuttamistyötä ovat tehneet etunenässä suomiräppärit, mikä on epäilemättä osaltaan edesauttanut rap-musiikin kasvua marginaalista valtavirraksi.

Mediat ovat harvakseltaan kiinnostuneista alakulttuureista. Räppiskene on kuitenkin kasvanut viime vuosina koko ajan suuremmaksi, ja urbaani musiikki hallitsee yhä voimakkaammin suoratoistopalveluiden kärkisijoja. Media on ottanut räppärit suosikeikseen toki yleisön lisääntyneen kiinnostuksen vuoksi, mutta myös siksi, että suorapuheiset artistit ovat hahmoina herkullista materiaalia – julkiset tölvimiset julkisuudesta tuttujen hahmojen välillä ovat erinomaista uutisoitavaa. Uhoamisella taas on rap-kulttuurissa pitkät perinteet, mutta median kiinnostuminen siitä antaa pullistelulle aivan uudenlaista hyötyarvoa.

Jenkkiräppärit ovat havainneet biiffien kiinnostavuuden jo aikaa sitten, tuoreimpana esimerkkinä megalomaanisiin mittasuhteisiin paisuneet tapaukset Drake vs. Meek Mill ja The Game vs. Meek Mill, joista kukaan on tuskin välttynyt kuulemasta.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä – niinpä vastaavat julkiriidat alkavat olla Suomessakin jo tuttua kauraa. Usein ne tuntuvat ajoittuvan uusien julkaisujen kanssa samoihin aikoihin, joten pelkistä kolisevista egoista tuskin ainakaan aina on kyse, vaikka suunsoitto räppikulttuuriin olennaisesti kuuluukin. Tunnetuin suomiräppärien biiffi tältä vuodelta lienee Mikael Gabrielin ja Kuben välillä. Kube kommentoi tuolloin Facebookissaan: ”Mistä tietää sen et poppari MIKSU on julkasemas uutta sinkkuu? No siitä et se alottaa hirveen trollaamisen ja haastaa toisen genren artisteja koska haluu huomiota.”

Biiffit median kanssa ovat ilmiön hienovireisempi muoto: Cheek kielsi toimittaja Oskari Onnista osallistumasta tiedotustilaisuuteensa, Paperi T taas sai Rumban päätoimittajan vastaamaan Rumbaa nälvivään runoonsa julkisella vastarunolla.

Media elää julkkiksista kiinnostuneista kuluttajista ja julkkikset elävät mediasta. Kyseessä on toimiva symbioosi – näytelmä, jonka kaikki osapuolet tietävät roolinsa ja näyttelevät mukana. Eikä siinä ole mitään pahaa, kun kaikki kerran saavat haluamansa.

Suomiräp on koko ajan laadukkaampaa ja isompaa, ja on pelkästään ilahduttavaa, että se tavoittaa koko ajan enemmän kuulijoita. Julkisuudessa ei kuitenkaan koskaan ole kyse pelkästä taiteellisesta tuotoksesta. Tämän räppärit ovat sisäistäneet muiden musiikkigenrejen edustajia paremmin. Räppäreiden julkiset riidat ovat epäilemättä lisänneet kuuntelijoiden ja sitä kautta median kiinnostusta koko skeneä kohtaan.

Räppiriitojen juuret ulottuvat  90-luvulle Yhdysvaltoihin idän ja lännen hiphop-skenejen välisiin konflikteihin, mitkä jättivät jälkeensä jopa ruumiita. Onneksi Suomessa ei olla menty riidanhaastossa kovin pitkälle – eikä puhetta pidemmälle toivottavasti koskaan mennäkään. Kun hyvästä pikku biiffistä kuitenkin hyötyvät kaikki osapuolet, ei sotakirvestä kannata haudata jatkossakaan.