Rap ei ole lastenmusiikkia, eikä artistien tarvitse olla roolimalleja

– Niille skideimmille on omat idolinsa. Arttu Lindemanit, Mikaelit ja muut, ja itekin mä koen, että mun musa ei ole ihan skideille tarkoitettua. Ja se on ihan fine, sillä mäkin puhun sellaisista asioista… Ja sit kun esiintyy ihan ala-asteikäisille, joutuu sensuroimaan esityksiään.

Näin Uniikki totesi viime viikolla FUMille antamassaan haastattelussa, jonka aikana pohdittiin mm. sitä, pitääkö artistin olla roolimalli ja kantaa vastuu siitä, mitä pienemmät lapset kuuntelevat. Vai onko viimeinen vastuu lasten vanhemmilla? Tärkein kysymys kuitenkin on, onko räppi (tai tätä nykyä jopa poppi) edes lapsille tarkoitettua musiikkia?

”Miksi sä pyydät fanikuvaa tyttärelles musta Alkossa? Sokka irti – et itse dogaa vissiin? Arvostelet mua juomalauluist, kaksinaismoralismii.” Näin Cheek räppäsi Älä pyydä mitään -kappaleellaan, ja tässä on vinha pointti.

Räppäristä Vain elämää -ohjelman myötä koko kansan Jareksi noussut Cheek on kuitenkin ensisijaisesti rap-artisti, taiteilija, joka tekee omaa taidettaan, mutta on matti ja maija meikäläisten mielissä se söpösti hymyilevä naapurinpoika, joka tahkoaa hittejä. Hittejä, joita hoilaavaa 3-vuotiasta jälkikasvua on kiva videoida ja postata näitä videoita sosiaaliseen mediaan. ”Katsokaa, kuinka söpösti Petteri-Liisa joraa Cheekin tahtiin ja räppää Chekkosta!”

Ennen viimesyksyistä Vain elämää -hittisarjaa Sannia pidettiin vain muutaman hitin ihmeenä, kunnes Sanni näytti ohjelman aikana mistä kana kusee. Ja supersuosio oli valmis, kunnes tuli kappale Että mitähän vittua. Ja siitähän riemu repesi! ”Kuinka nyt Aada, 5, pystyy enää kuuntelemaan Sannia, kun kappaleessa kiroillaan? Kuinka minä selitän lapselleni, mistä on kyse?”

Samaa some-pöyristymistä oli havaittavissa keskustelupalstoilla, kun aikuiseksi kasvanut Robin ei enää tehnytkään pelkästään viattomia skeittitemppuja, vaan kisutteli videolla nätin tytön kanssa.

Kuinka suurena yllätyksenä tuli, että lapsitähtenä aloittaneet popparitkin vanhenevat eivätkä enää parikymppisenä halua laulaa viattomasti frendien kanssa hengailemisesta? Artisti räppää tai laulaa niistä aiheista, jotka häntä liikuttavat ja kiinnostavat, eivätkä ne todennäköisesti ole asioita, jotka sopivat perheen pienimmille. Heille on omat Fröbelin palikkansa ja muut lapsille sopivilla sanoituksilla laulavat yhtyeet sekä artistit.

Tässä loukkaantujien luvatussa ajassa unohtuu helposti se, että artisti ei voi olla vastuussa siitä, millaista musiikkia lapset kuuntelevat kotonaan. Se vastuu on vanhemmilla, eikä kakkua voi syödä ja säästää. Jos antaa lasten fanittaa vanhemmalle ikäryhmälle suunnattua musiikkia, pitää olla valmis käyttämään muutama minuutti opastamiseen ja kertomaan, mistä kyseinen kappale kertoo. Eikä paniikinomaisesti sälyttää vastuuta artistien hartioille ja syyttää heitä taiteensa tekemisestä.

– Quit tryin’ to censor music, this is for your kid’s amusement. But don’t blame me when little Eric jumps off of the terrace, You should’ve been watching him, apparently you ain’t parents.

Näin Eminem räppäsi biisillään Who Knew. Ja tämä totuus pätee edelleenkin. On varmasti söpöä, kun pikku-Jaakko hoilaa perheen grilli-illassa epävireisesti Sokka irti -kappaletta, eikä kukaan korvaansa lotkauta, vaikka kappale kertoo dokaamisesta ja bailaamisesta. Jälkikasvun hassunhauskoja rap-imitaatiota Facebookiin videoidessa harva vanhempi ajattelee, että popmusiikki, ja ennen kaikkea rap, on suunnattu teini-ikäisille ja sitä vanhemmille. Ei niille perheen pienimmille.

Artistien ei tarvitse olla roolimalleja. Elleivät he itse halua sellaisia olla. He ovat ensisijaisesti taiteilijoita, jotka tekevät viihdettä ja omaa taidettaan. Tärkeimmät roolimallit lapselle ovat kuitenkin tämän omat vanhemmat.